Sirpaleet

En saa henkeä. Tai saan, mutta väärin. Liian vähän. Liian paljon. Ilma ei mahdu sisään. Se
pysähtyy kurkkuun. Puristaa. Tökkii.

Rintani kohoaa liian nopeasti, liian pinnallisesti. Hengitys ei löydä rytmiä, ihan kuin jokainen
henkäys olisi liian suuri vaatimus keholta, joka on jo valmiiksi nuutunut. Kaikki tuntuu
ympärilläni niin väärältä valo on liian kirkas, hiljaisuus liian äänekäs ja oma mieleni on
täynnä sirpaleisia ajatuksia, jotka kiertävät kehää ilman selkeämpää päämäärää.

Päässäni kulkee yhtä aikaa kymmenen erilaista lauseenalkua, mutta mikään ei pääty
mihinkään. Yritän järjestää niitä kuin kortteja, mutta ne liukuvat sekaisin, takertuvat toisiinsa
ja muuttuvat mahdottomaksi vyyhdiksi. Lopulta huomaan olevani kaaoksen ympäröimä.
Tuntuu kuin mielessäni ei olisi tilaa yhdellekään selkeälle ajatukselle. Se saa oloni
tuntumaan raskaalta, kuin olisin jatkuvasti askeleen jäljessä omasta itsestäni.

En voi kuitenkaan pysähtyä. Sydän hakkaa kuin olisi kiire johonkin, mutta en tiedä minne.
Sormeni hapuilevat pitkin vartaloani, ikään kuin etsien jotakin todellista, jotakin mikä ei
liukuisi käsistä. Mutta todellisuuskin tuntuu pehmeältä ja epäluotettavalta, kuin näyttämö,
jonka lavasteet voivat kaatua minä hetkenä hyvänsä.

Katsoessani peiliin, en tiedä välillä kuka katsoo takaisin. Tunnen oloni varjoksi, joka yrittää
vain imitoida ihmistä. Toisinaan peilikuva tuntuu oudolla tavalla kotoisalta, kuin siinä olisi
jotain tuttua turvaa. piirteitä, joihin voin tarttua ja joista voin sanoa, “tuossa olen minä.” Mutta
toisinaan sama kuva kääntyy itseä vastaan, muuttuu vieraaksi ja jopa vastenmieliseksi, kuin
siinä olisi joku, jota en haluaisi tunnistaa enkä päästää lähelle. vieraaksi joka matkii minua
mutta ei ole minä.

Ja silti, vaikka tuntuisi ettei mikään ole oikein kohdallaan, minun on kuitenkin valittava
vaatteet, lähdettävä ulos, oltava muiden seurassa. Se pakottaa minut palaamaan takaisin
johonkin konkreettiseen. Vaikka maailma tuntuu hajoavan ympärilläni, huomaan silti
tarttuvani pieniin hetkiin. Siihen, kun jalat koskettavat lattiaa, kun tuuli puhaltaa kasvoilleni tai kun saan viettää aikaa läheisteni kanssa. Nämä sirpaleet eivät tule luultavasti koskaan
muodosta täydellistä kuvaa, mutta ehkä en tarvitsekaan täydellisyyttä. Riittää, että ne
yhdessä heijastavat jotakin minusta. Ja ehkä jonain päivänä, jos vain jatkan katsomista.
Näen viimeinkin itseni sirpaleiden seasta.

”Blogin on kirjoittanut sälli jolla ajatuksia riittää, mutta ei saa niitä järkevästi aivoistaan ulos.”

Elias Eironen